Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia (Otava, 2014)

Statovcin esikoisromaani herätti Piirissä paljon keskustelua ja ihastusta. Symbolisia viittauksia pullollaan oleva ja epälineaarinen tarinankerronta houkuttelevat lukemaan teosta uudelleenkin. Kissani Jugoslavia on ajallisesti hajoitettua tarinankerrontaa, jossa seurtaan limittäin kahta eri ajanjaksoa kahden eri henkilön näkökulmasta. Onkohan tämä tyypillistä aikakautemme kerrontaa? Mieleen tulee ainakin Elif Shafakin Kunnia, Riikka Pulkkisen Totta, ja Haruki Murakamin 1Q84. Tarinat ja henkilöiden yhteydet toisiinsa avautuvat lukijalla pikkuhiljaa,tarinan lukeminen on ikäänkuin palapelin rakentamista, jossa pienistä yksityiskohdista edetään kohti suurempaa, palasten loksahtaessa paikoilleen. Lisäksi Suomessa kirjoitettu, siirtolaisten tai heidän jälkeläistensä kirjoittama kirjallisuus suomeksi on vielä suhteellisen nuori genre kirjallisuuskentässämme ja jo siksikin tämä teos luo pohjaa moniääniselle ja kansallisia rajoja rikkovalle ja kyseenalaistavalle kirjallisuudelle (Käsitteistöstä ja genren määrittelyn haasteista voi lukea tarkemmin esim. Lea Hopkinsin mielenkiintoisesta gradutyöstä ”Maahanmuuttajakirjallisuudesta siirtolaiskirjallisuudeksi” Jyväskylän yliopisto, 2013)

Statovcin kertomus on ajankuvaa Jugoslavian hajoamisesta, vallan vaihtumisesta Titolta Miloseciville ja Bosnian sodan jaloista pakenevasta perheestä. Mutta ennenkaikkea Statovic kirjoittaa tarinaa oman identiteetin, oman ”äänen” etsimisestä & löytämisestä. Kertomus on hyvin ´eläimellinen ́ siinä mielessä, että symboliset viittaukset esitetään kissojen ja käärmeiden muodoissa.

Tarinassa seurataan takautuvasti kosovolaistytön elämää 1980-luvun Jugoslavian maaseudulla sekä nykyajassa perheensä emigroiduttua Suomeen. Järjestetty avioliitto, ja siihen liittyvät tavat ja perinteet nousee nuoren tytön elämään. Tärkein tavoite on pitää mies tyytyväisinä. Jo suhteen alussa esitelty tarina kissasta, morsiamen äidin kertomana – vanhemman tradition mukaan hääyönä mies toi kissan tuoreen morsiamensa eteen ja tappoi tämän julmasti, teon opetuksena/peloitteena osoittaa naiselle miehen ylivalta – enteilee symbolisesti tulevan avioliiton suuntaa.

Tarinan toisen äänen antaa poika Bekim, ja kontrasti tähän toiseen tarinaan on alusta lähtien aika kova: nuoren pojan seksikokemus on chattikanavalta haetun miespartnerin löytymiseksi nopea, kiihkeä ja tylykin. Seksin ja seksuaalisuuden etsiminen ja tarpeiden tyydyttäminen on hakevaa ja haparoivaa.

Siirtolaisuus, sen tuomat haasteet ja sopeutumisen vaikeuden vieraaseen kulttuuriin (kuten myös vieraan kulttuurin haaste ottaa vastaan toiseutta) heijastavat ikäänkuin päähenkilöiden mielentilaa. Suomessa heitä tuijotetaan kuin ”häkkiin teljettyjä eläimiä”. Suomalainen kulttuuri näyttäytyy pinnalliselta, josta puuttuu tieto ja kokemus elämän todellisilta raakuuksilta ja epäkohdilta. Ulkopuolisuus kulttuuriin on jotenkin rinnasteinen päähenkilön isäsuhteeseen. Isän konservatiiviset arvot tuottaa tuskaa. Häpeä on päällimmäinen tunne, jonka Bekim muistaa lapsuudestaan.

Tulkitsen kirjan kertovan erityisesti irtipäästämisen vaikeudesta, miellyttämien halusta, oman minuuden ja seksuaalisuuden etsimisestä ja ulkopuolisuuden kokemuksesta (niin yksityisellä kuin yhteiskunnallisella tasolla). Statovic uudelleenkirjoittaa omalla tavallaan sitä jähmeää muottia, johon siirtolaisuus ja pakolaisuus on ainakin aiemmin ollut pakotettu. Kyseessä ei ole yhdenmukaista elämäntapaa ja -arvoja noudattava ihmisjoukko, vaan kuten missä tahansa missä on ihmisiä, on siellä myös moniäänisyyttä: feminiinisyyden ja maskuliinisuuden erilaisia ilmentymiä, erilaisia seksuaalisuuksia, ja kansallisuus ei ole yksi muuttumaton määrite, vaan se voi olla moninaista, monia eri kulttuuripiirteitä yhdistävää. Elämme transnationaalisuuden, kansallisia rajoja ylittävää aikaa, joka näkyy identiteettien moniäänisyyksinä. Tätä esitystapaa Pajtim Statovic tuo viehättävästi ja kipeästi esille kirjassaan, josta kirjallinen Piirimme on erityisen ilahtunut.   -Aava & co.

(Kuvalähde: Kirjasampo.fi)

Mainokset

Yashar Kemal: Haukkani Memed (suom. Tammi, 1961)

Yashar Kemal taitaa olla turkkilaisen kirjallisuuden ikisuosikki. Kemalin läpimurtoteos 1950-luvun lopulta puhuttelee edelleen, eli klassikko tuntuu olevan ruostumatonta kirjallista ainesta.

Piiriläiset pitivät lukemastaan – osa oli lukenut teoksen joskus vuosikausia sitten, osalle Kemal oli uusi tuttavuus. Ohdake-trilogiaksi nimetyn sarjan ensimmäinen osa vie lukijan Turkin maaseudulle maailmasotien väliseen aikaan. Kuten Turkissa tuohon aikaan olikin, että sulttaanin pitkä valtakausi Ottomanien aika (tunnetaan myös nimellä Osmanien valtakunta) oli ohitettu ja Turkki oli saavuttanut itsenäisyyden. Käytännössä maat olivat kuitenkin rikkaiden maanomistajien hallussa ja maaorjuus kukoisti. Tätä historiaa vasten Kemal piirtää oman tarinansa.

”Hoikka Memed” on kirjan pääsankari, jonka päätä ei huimaa tukalimmissakaan tilanteissa. Hän on rehellinen ja työtätekevä nuori mies, joka kuitenkin onnettomuuksien kautta päätyy lainsuojattomaksi rosvojoukon jäseneksi vuoristoon. Memedin toimintaa ajaa toive kohdata vielä uudestaan rakkautensa Hatce, jota oltiin jo naittamassa pahamaineisen kylänomistajan Abdi Agan veljenpojalle. Rosvon ”ammatti” tuntuu olevan yksi ammatti muiden joukossa. Memed kun kuitenkin on pohjimmiltaan hyväsydäminen riistäjä.

Satumainen tarina imaisee mukaansa, ja on yhtä seikkailua. Tarinaa voi kuitenkin lukea pelkän viihdyttävän juonenkerronnan lisäksi yhteiskuntakriittisenä satiirina. Hyväntahtoisia kyläläisiä tuntuu vaivaavan ainainen juoruileminen, minkä johdosta hyvätahtoisuuteenkin tähtäävät toimet torpedoituvat, sillä juorut päätyvät lähes aina väärien korvien kuultaviksi. Lisäksi varakkaita maanomistajia tuntuu vaivaavan aina ikuinen ahneus ja ilkeys. Ryöstäminen näyttäytyy oikeutettuna tekona, jos omaisuus ei jakaudu tasaisena.

Allekirjoittanutta jäi harmittamaan loistavan tarinanakerronan lomasta lähes ainoastaan naisten äänten puuttuminen. Syvyyttä ja uskottavuutta rakastavaisten jälleentapaamiseen pitkän eron jälkeen olisi kirjailija luonut antamalla rakkauden tunteille enemmän ääntä – Hatchen persoona katoaa tarinasta lähes kuulumattomiin tarinan loppua kohden. Lisäksi rakastelukohtaus luolan suojissa katoaa kuin kiihkeät kohtaukset vanhoissa suomalaisissa mustavalkoelokuvissa: kohtaus jätetään vääjäämättä katsojan/lukijan oman mielikuvituksen tuotteeksi…

Romaani on kuitenkin ennenkaikkea tarina ihmisyydestä, valtion rajat ylittävästä perimmäisestä olemuksesta. Ihminen on pohjimmiltaan samanlainen missä tahansa kulttuurissa, niin hyvässä kuin pahassakin.
Olisi mukava nähdä, millainen elokuva tällaisesta veijaritarinasta taittuisi, ja toden totta, elokuvahan on jo olemassa!

-Aava

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys (suom. 2012)

Piirin kokoontuessa luetun kirjan äärelle vallitsee usein samankaltainen konsensus – osa päätyy ylistämään kirjaa, kun toinen äärilaita miettii, miksi tällainen kirja on ylipäätään vaivauduttu kirjoittamaan, tai mikä voisi olla kirjan kuviteltu kohderyhmä. Jennifer Eganin teos aiheutti juuri tällaisia reaktioita.

Allekirjoittanut koki ainakin suurta nautintoa ahmiessaan Eganin teosta, joka muuten on Keltainen kirjasto -julkaisusarjan romaani nro 432. (En voi kieltää, etteikö kirjan keltainen kansiväritys jotenkin vaikuttaisi lukukokemukseeni jo alkumetreillä, kun tietää, että Tammen listauksesta löytyy suuria nimiä kuten Murakamia, Høegia, Austeria, Grassia, Morrisonia, jne…)

Mutta siis asiaan: Tarinassa liikutaan 1970-luvun ja 2020-luvun välimaastoissa, taustalla vilisevät mm. New Yorkin moderni kaupunkimaisema ja San Franciscon hippivuosien kadunkulmat. Jokaisessa kirjan kappaleessa hypätään henkilöistä ja paikoista toiseen. Tapahtumat kuitenkin kietoutuvat alussa esiteltyihin levymoguli Bennie Salazariin sekä hänen assistenttiinsa, kleptomanian oireista kärsivään Sashaan, sekä Alexiin, jota Sasha tapailee romaanin alkuvaiheessa.

Egan värittää tarinoita omalla kevyellä tyylillään. Musiikkibisneksen muuttuvat kuviot sekä teknologiset edistysaskeleet vaanivat tapahtumien taustalla. Sitäkin näkyvämmin lukijalle kuitenkin piirtyy yksilön kokemukset ja tunteet, on ne sitten avioerosta johtuvia tuskailuja tai hienostoklubeilla tapahtuvia havaintoja piilorasismista. Kaikki tämä peilautuu suhteessa ajan muuttuvaan olemukseen.

Ajan kuluessa myös ihmissuhteet muuttavat väistämättä muotoaan. Erityisen hienosti Egan kuvailee ajan metafyysisiä ominaisuu kirjan loppupuolellw sijoittuvaan kappaleeseen, joka on esitetty Power Pointin muodossa. Tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen ja tarinaa johdattelee perheen 12-vuotias tyttö. Hän pitää kalvomuotoista päiväkirjaa, ja kertoo perheensä tarinaa hyvin koskettavasti. Kuvasymbolien avulla perheen elämä välittyy erityisellä tavalla, ja alkaa hahmottua kuin kohtaukseksi elokuvasta. Autistisen isoveljen elämää hallitsee tapa kuunnella musiikkia ja etsiä kappaleista taukoja ja laskea niiden pituuksia, ajoituksia ja tarpeellisuuksia. Taukojen merkitys lauluissa kasvaa ikään kuin elämää suuremmaksi – laulu saa siitä voimansa ja saattaa olla hyvinkin tarpeellinen kappaleen suuruuden saavuttamiseksi.

Tämänhän voisi ajatella pätevän myös elämään, niin kuin ylipäätään, miettii allekirjoittanut. Hiljentyminen ja pysähtyminen hetkessä on tärkeää – se antaa voimia, vahvistaa ja lataa alustaa seuraaville elämän nousu- ja laskuvaiheille.

Eganin romaani koostuu siis useista tarinoista, joista osa toimisi ihan itsekseenkin. Mutta viehätys piilee juuri siinä, että tarinat kietoutuvat yhteen niin henkilöiden kuin tapahumienkin osalta. Eikä ole hämäystä Eganin romaani, vaan ennemminkin aika suuri napakymppi.

Suosittelen! -Aava

Erlend Loe: Supernaiivi (suom. Like, 1998)

Minulla on kaksi ystävää. Yksi huono ja yksi hyvä.  Ja sitten minulla on veljeni. Hän ei kenties ole yhtä sympaattinen kuin minä, mutta kuitenkin o.k.” Supernaiivin aloitus vetää heti imuunsa.

Kirjan lukee läpi yhdeltä istumalta – sen verran lyhyt ja helppolukuinen on Loen 90-luvun teos. Mikä ei välttämättä tarkoita, että kirjaa ei malttaisi olla jättämättä pois käsistä vaikka puhelimen pirinä sattuisi keskeyttämään. Viihdyttävä: kyllä, ainakin aluksi. Hauska: ajoittain. Naiivi: superisti.

Kirja ei saanut Piiriä järin haltioitumaan. Toki muutamaa puolustuksen puheenvuoroa käytettiin, mutta että ”kirja avaa aivan uudenlaisen tavan ajatella”, kuten kirjan etukansi mainostaa?  Oliko meidän huomio 90-luvulla kiinnittynyt niin herkeämättä kreppirautojen kuumentamisiin ja teknologisiin ylistyksiin ettei siinä cocktailkutsuilla pyörähtämisien lomassa ehditty miettiä omia pään sisällä tapahtuvia juttuja? Hei-haloo ja terve-päivää, tuhisee allekirjoittanut…

Kirjan ansio on kyllä päähenkilön tavassa viedä itsensä tietoisesti lapsen tasolle.  Mitä jos sitä tyhjentäisi tosiaan oman pöytänsä ja aloittaisi elämänsä uudestaan, puhtaalta alustalta, huomaa lukija miettivänsä. Mistä sitä pienenä sai iloa ja tyydytystä elämäänsä, merkityksen tunnun omaan olemassaoloonsa?  Tunteita kyllä herätti sen pienen pyöreän pallon tuntu käsissä, sen kulunut nukkapinta kämmentä vasten; ja miten taitavasti sen saattoi napata käsiinsä seinäpompun jäljiltä.

Monia lapsuusmuistoja alkoi pikkuhiljaa muistua mieleen ja piiriläisten kesken jaettiin listakokemukset kirjaamalla ylös mieltä elähdyttävistä lapsuudenmuistoista. Ihanaa!

Kathryn Stockett: Piiat (WSOY, 2010)

Kathryn Stockett’n Piiat kertoo 60-luvun Mississipistä. Valkoiset miehet tekevät töitä, heidän vaimonsa pitävät huolta perheen kulisseista ja heidän värilliset kotiapulaisensa kasvattavat heidän lapsensa. Tavat ja lait erottavat mustat ja valkoiset toisistaan, vaikka varsinkin valkoiset lapset ja mustat hoitajat ovat hyvin läheisiä. Kirjassa kaksi piikaa ja yksi valkoinen nainen kuvaavat tapahtumia omista näkökulmistaan.

Eräs piiriläisistämme haastoi meidät pohtimaan viihteen käsitettä: ”Lyhyt arvio Piioista; loistava, viihdyttävä, elämänmyönteinen. Sain joulupukilta kasan pokkareita ja joulupäivänä valloitin nojatuolin ja lähdin matkalle etelävaltoihin. Kirja imaisi mukaansa, halusin tietää miten naisten käy ja kun kirja loppui tuli ikävä. Rentouduin ja sain etäisyyttä ympärillä vellovaan arkeen ja sen huoliin. Kirja liikkuu viihteen ja vakavan rajamailla ja yhdistää ne hyvin. Lukukokemus oli voimauttava, keventävä ja lohdullinen, niin kuin hyvä viihde on, vai onko se viihdettä, vai taidetta…? Miten piiri määrittelee viihteen käsitteen…? Entä mikä tekee viihteestä hyvää – kosketus todellisuuteen?”

”Lukukokemus oli ihan kuin lapsena; kirjaa oli mukava lukea, kertomus muistutti satua hyvine ja pahoine henkilöineen, syitä henkilöiden käytökseen ei avattu tarpeeksi, karmeatkin tapahtumat kuvattiin kevyesti, kyllä Juuret oli syvällisempi tarina”. Näiden piiriläisten kommenttien perusteella kirjan voi luokitella viihteeksi. Vai voiko? Kirja sai meidät pohtimaan, mitkä asiat ovat meille piiriläisille piikojen asemassa ja mitä tekojamme ymmärretään vääräksi 50 vuoden päästä. Eräs piiriläinen pohti, että pidämme eläimiä ikään kuin kumppaneina, mutta sitten teurastamme ne. Toinen oivalsi, että meidän ”piikamme” ovat nykyään globaalien markkinoiden myötä kasvottomia ns. halpamaiden työläisiä. Me voimme ostaa halpoja vaatteita, valmisruokia tai muita tuotteita tarvitsematta miettiä, kuka neon tehnyt ja missä olosuhteissa. Oliko Piiat sittenkin taideteos? Olisiko pelkkä raivorealistinen ja onneton loppu riittänyt ylentämään sen taiteeksi?

arvioi Peppi Pitkätossu

Michael Cunningham: Illan tullen (Gummerus, 2011)

Michael Cunninghamin aikaisemman romaanin The Hours – Tunnit elokuvaversio teki ainakin allekirjoittaneeseen aikoinaan suuren vaikutuksen. Herkän ja koskettavan elokuvan yksi vahvoista teemoista, kuolema, on myös läsnä Cunninghamin uusimmassakin romaanissa Illan tullen.

Newyorkilainen galleristi Peter elää vaimonsa Rebeccan kanssa vähän yli nelikymppisten kaupunkilaisten näennäistä unelmaelämää, johon kuuluu mm. rauhallisia sunnuntaiaamun aamiaisia sängyssä, työnjälkeisiä drinkkejä kotioloissa sekä illalliskokkareilla käyskentelyä.

Rauhallinen rutiinien täyttämä idylli kuitenkin järkkyy Peterin mielessä kun Rebeccan veli, maailmanmatkaaja-hunsvotti Mizzy saapuu kylään. Peter kyseenalaistaa nuoren miehen mystisen viehkeyden myötä vallitsevan tilanteensa, eikä luota enää täysin avioliittonsa kaikkivoipaisuuteen. Hän ajautuu miettimään lapsuuttaan, kuollutta veljeään, etäistä suhdetta tyttäreensä, jne.

Piiri otti kirjan vastaan kriittisin mielipitein, vaikka toki kirjasta löydettiin monia positiivisia puolia. Muutama kiinnitti huomiota sulkulauseisiin, joita käytettiin epätavallisen paljon ja jotka saattoivat ärsyttää lukukokemusta(!) Päähenkilön toiveet ja ironiset huomautukset korostuivat näiden avulla, mikä sinänsä on tehokeino sekin. Todettiin, että Cunningham on valinnut mielenkiintoisia teemoja romaaniinsa, mutta tekstin syvyydestä jäi kuitenkin  uupumaan sitä jotain. Esim. taide-elämän kuvailut koettiin lähinnä pintaraapaisuiksi. Mielenkiintoisempaa New York kuvausta löytyy vaikkapa vuosien takaisesta teoksesta Turhuuksien rovio (Tom Wolfe), kuten yksi piiriläisistä vinkkasi.

Cunningham on mestari vangitsemaan hetken paperille, on se sitten tunne, ajatus tai näkymä.  Kirjan loppu on cunninhamilaisittain hieman yllättävä, mikä pelastaa kirjan tarinan orastavalta lässähdykseltä.

Siteeraamisen arvoista: ”Me paukutamme pesusoikkoa saadaksemme karhun tanssimaan, kun voisimme hellyttää tähdet.”

kirjoittaa Aava

Rosa Likson: Hytti nro 6 (Karisto, 2011)

Siperian junamatka Rosa Liksomin kyydissä on kuin väreillä ja hajuilla kyllästetty vuodenvaihteen ilotulitusshow:  Pimeässä yössä vallitseva odotuksen tunne palkitaan, kun värikarusellit vihdoin pyörivät taivaalla. Pakkasilmassa värjöttävä nauttii. Tai sitten ei. Korvan juuressa örisevä humalainen saattaa häiritä lievästi juhlatunnelmaa. 😉

Hytti nro 6:n matkustajat herättivät Piirissä keskustelua. Venäläisen miehen haiseva ja päällekäyvä olemus oli joillekin liikaa… Kanssamatkustajan eli suomalaisen tytön olisi toivottu nousevan junasta pois tai saavan vaihtaa hyttiä toiseen. Mutta 1980-luvun Neuvostoliitossa tämä ei kuulemma olisi käynyt päinsä. Nuoren naisen kohtalo tuntuu olevan auttamattomasti rääväsuisen miehen käsissä. Puistattavaa! Puhumisen sijaan tyttö vaipuu oman päänsä sisäiseen maailmaan ja muistelee menneitä.

Lyhyesti: Liksomin  tapa kirjoittaa on hyvin kuvailevaa, yksityiskohtaista ja tarkkaa. Maisemien ja ympäristön kuvailu on kaunista, mutta myös läkähdyttävää. Hajut tunkeutuvat sieraimiin asti. Muutamia kysymyksiä mietittiin, kuten kuvataanko kirjassa neuvostoliittolaista sielunmaisemaa? Onko sillä merkitystä onko kirjan tyttö Liksom itse? Miten tyttö sietää sietämätöntä kohtelua, ja pystyy vaikenemaan? Löytääkö tyttö lopulta jotain itsestään?

Aava